Merja ja Jussi Ollilan liitto sinetöitiin talvisena päivänä aallonmurtajalla
Valokuvaan on ikuistunut hetki aallonmurtajalla Oulun edustalla. Maaliskuinen aurinko saa silmät sirriin. Tuuli pyörittää villisti naisen hiuksia. Kuvassa toisiaan katsoo kaksi umpionnellista. He ovat juuri lausuneet toisilleen ”Tahdon”.
– Kylläpä me näytetään hymyileväisiltä, sanovat Jussi ja Merja Ollila katsellessaan viiden vuoden takaisia kuvia.
Vihille lyhyellä ennakkovalmistelulla
Oululainen pari oli jo jonkin aikaa pyöritellyt ajatusta omannäköisistä häistä. Merja oli avioitunut jo kertaalleen, eikä hän kaivannut enää ”prinsessapäivää”. Jussi puolestaan ei halunnut mahtipontisia juhlia, koska ei viihdy huomion keskipisteenä. Missä, milloin ja miten avioiduttaisiin? Siitä 2011 kihlautuneet olivat puhuneet jo pitkään. Enää päivämäärä puuttui. Lopulta Merjan ja Jussin toive pienimuotoisesta vihkimisestä ei-niin-itsestäänselvässä paikassa toteutui rivakammalla aikataululla kuin kumpikaan arvasi.
– Hoksasin, että eihän vihille ole pakko mennä kirkossa eikä juhlia tarvitse muutoinkaan perinteisen kaavan mukaan. Siltä istumalta soitin – Merjalta kyselemättä – tutulle papille tiedustellakseni, mitä hän tekee loppuviikosta, Jussi kertaa.
Vihkiaika varattiin saman viikon sunnuntaiksi.
– Vihkikeskustelun kävimme pastori Helena Paalanteen kanssa tuiralaisessa pizzeriassa, Ollilat nauravat.
Kohta se kysyy, tahdonko!
Merja ja Jussi olivat edelliskesänä käveleskelleet muutamaan otteeseen Toppilansaaren päässä olevalla aallonmurtajalla. Se oli jo valittu vihkipaikaksi, mutta vihkimistä edeltävänä päivänä Merjaa alkoi arveluttaa:
– Lämpötila oli plussan puolella. Hanki petti kävelijän painon alla ja koirankakat alkoivat paljastua lumen alta. Meinasin jo perua koko jutun.
Onneksi vihkimistä edeltävänä yönä pakastui ja satoi hiukan uutta lunta. Hääpäivänä aurinko helotti kirkkaalta taivaalta vihkiparille, papille, kahdelle todistajalle ja hetken ikuistaneelle kuvaajalle. Vihkipaikan lähellä on kuvanveistäjä Minna Kangasmaan teos: isoihin kivenlohkareisiin on kaiverrettuna sana ilo monella eri kielellä.
– Ilo. Se on kattava sana kuvaamaan koko tärkeää päiväämme, Merja sanoo.
Kohta se kysyy, tahdonko! Nyt me ollaan yhdessä! Tämän ihmisen kanssa haluan elää! Nämä ajatukset risteilivät Merjan päässä aallonmurtajalla.
– Minulle jäi päällimmäiseksi mieleen, kuinka aurinko paistoi, tuuli humisi – ja itselläkin oli päässä vähän samanlainen, iloinen humina, Jussi hymyilee.
Jussi myöntää, että päässä käyneen iloisen huminan vuoksi osa vihkipapin puheesta meni ohi korvien.
– Onneksi saimme puheen Helenalta myös paperilla.
Myöhemmin samana päivänä Merjan ja Jussin kotona Kaijonharjussa joukolle sukulaisia ja ystäviä näytettiin videotallenne aallonmurtajalta. Suurin osa ei tiennyt tulleensa hääjuhlaan. Osa oli saattanut jotain sellaista arvailla tekstiviestikutsun kahdesta tulee yksi -viittauksesta. Juhlaväelle oli kerrottavana toinenkin uutinen: pariskunta odotti perheenlisää.
Mukava juhla vähällä valmistelulla
Hääpäivänä kaikki loksahteli paikoilleen ilman suurempaa ennakkosuunnittelua:
– Edellispäivänä siivosimme kodin ja hankimme täytekakkuja leipomosta. Lauantaina löytyi myös morsiamen valkoinen pusero ostoskeskuksen alennusmyyntirekistä. Valkoiset tulppaanit käteeni hankki kaasona toiminut ystävä. Hääkuvat kotipihalla otti lennosta tehtävään värvätty ystävä, Merja luettelee.
– Me valittiin tämä häiden suunnittelun vaihtoehto, jossa paniikki tulee nopeasti ja on ohi äkkiä, Jussi virnistää.
– Kaikki meille tärkeä saatiin hoidettua nopealla aikataululla. Juhlapäivä oli rento ja hauska.
– Jälkikäteen harmitti ainoastaan se, että vieraskirja unohtui nostaa esille. Ja jos tuo on suurin harmitus, niin eikö päivä ollut aika lähellä täydellistä, Jussi summaa.
Hetki Jumalan kasvojen edessä
Merja ja Jussi tapasivat ensi kertaa jo teini-ikäisinä, pienen kaupungin pienen yläasteen 7-luokalla. Luokkakavereina he jatkoivat myös läpi lukion. Yhteinen rippikoululeirikin tuli koettua.
– Jotain pientä sutinaa meillä taisi olla lukioaikana, Merja muistaa.
Kun tahoillaan opiskelleet aikuisina tapasivat uudelleen, molemmille oli pian selvää, että suhde virallistetaan Jumalan kasvojen edessä.
– Ihan hyvin olisimme voineet mennä vihille vaikka Tuiran tunnelmallisessa, kotoisan pienessä kirkossa. Silti Toppilansaari tuntui istuvan paremmin siihen omannäköiseen päivään, jota tavoittelimme.
Kirkollinen vihkiminen voi tapahtua muuallakin kuin kirkkorakennuksessa.
– Ehkä kirkko voisi vähän näkyvämmin mainostaa tätä vaihtoehtoa. Jos ihmiset näkevät vain perinteisen kaavan kirkkohäitä, ei ehkä tule mieleen kysyä, minne kaikkialle papit voisivat tulla vihkimään, Ollilat miettivät.
Avioliitto on suhteen sinetti
Vaikka arki on jatkunut samanlaisena vihkimisen jälkeenkin, Ollilat pitävät avioon menoa eräällä tapaa suhteen sinettinä.
– Avioliitto selkiyttää, ketkä tähän meidän perheeseen kuuluvat. Ollaan yhtä perhettä ja samalla nimellä, Merja miettii.
Jussi vertaa kirkollista vihkimistä lahjapaketin tekoon: nauhan solmiminen paketin ympärille viimeistelee paketin, kruunaa kokonaisuuden. Merja arvelee, että monilla on kovat paineet naimisiin menosta. Häistä on luotu mielikuva suurena spektaakkelina, jota pitää ryhtyä valmistelemaan jo pari vuotta tai viimeistään vuosi ennen h-hetkeä.
– Kokemuksesta sanomme, että vähemmälläkin suunnittelulla saa omannäköiset juhlat, Ollilat sanovat.
Aapo ja Oiva vauhdittavat arkea
Mitä parisuhteelle kuuluu nyt, viisi vuotta myöhemmin?
– Onnellisia ollaan edelleen.
Arkea vauhdittavat perheen kaksi pikkumiestä, 4-vuotias Aapo ja 2-vuotias Oiva.
– Elämässä on nyt sisältöä entistäkin enemmän, Jussi sanoo.
– Jussi ei ole ainoastaan hyvä puoliso vaan myös hieno isä pojille. Kolmikon touhuilua on ilo seurata, Merja hymyilee.
Teksti: Minna Kolistaja
Kuvat: Sanna Krook
Oulun seurakuntien messuosastolla voi keskustella papin ja kanttorin kanssa kaikista kirkolliseen vihkimiseen liittyvistä asioista – esimerkiksi vihkipaikasta, häämusiikista, avioon aikoville suunnatusta päivän mittaisesta koulutuksesta tai vihkihetkistä.